Kameralla voi tallentaa maailmaa valokuvantarkasti, mutta kuvat eivät aina edusta todellisuutta. Esimerkiksi, kun valottaa kaksi kuvaa samaan filmiruutuun, syntyy jotain uutta. Kaksoisvalotuksella voi vaikka yhdistää kaksi maisemaa samaan kuvaan ja luoda paikan, jota ei ole. Päällekkäisissä kuvissa ihmiset, ympäristö, valot ja varjot sekoittuvat eräänlaisiksi mielenmaisemiksi tai muistikuvien visuaalisiksi ilmentymiksi. Valokuvaan ei kannata aina luottaa, kuten ei omaan muistiinkaan. Ajan myötä ihmiset, tapahtumat ja paikat saattavat muuttua tunnemuistoiksi, monet hetket hämärtyvät ja katoavat kokonaan. Eletyistä tilanteista on usein muistissa vain hataria yksityiskohtia ja tunnelmia, mutta ei kokonaiskuvaa. Samassa tilanteessa olleille ihmisille voi jäädä täysin erilaiset muistikuvat. Jos on kokenut tapahtumia yksin, ei ole ketään, jolta tarkistaa yksityiskohtia.
Näyttelyn valokuvat ovat muistikuvia omilta matkoiltani. Ne ovat kaksoisvalotettuja ja myös ali- ja ylivalottuneita tunnelmia merkityksellisistä ja merkityksettömistä paikoista ja tilanteista. Kuvat on otettu vuosina 2017–2023 ja kuvauspaikkojen välillä on tuhansia kilometrejä. Olen koonnut ne sarjaksi tätä näyttelyä varten.
Minua kiehtoo analoginen kuvanmuodostus. Filmillä kahteen kertaan kuvatut kohteet sulautuvat yhdeksi kuvaksi, joiden kerroksia ei voi erottaa toisistaan. Näyttelyn kuvat on otettu Lomo Instant – kameralla Fujin instax mini–pikafilmille. Kuvasuurennoksia varten olen skannannut alkuperäiset Fuji- Instax kuvat, mutta muokannut niitä digitaalisesti mahdollisimman vähän. Ne saavat olla kuten ovat; epätarkkoja, sekavia, yli-, ali- ja tuplavalottuneita, kuten muistikuvatkin.